ANNEKA
AHONIEMI
Kuvittaja ja kirjoittaja
KUVITUKSET & TARINAT
Tarjoan kuvitusta ja tekstejä yrityksille, yhdistyksille, yhteisöille ja eri alojen julkaisuille.
Teen myös yksittäiset kuvituskuvat, kuvasarjoja ja tekstejä erilaisiin kokonaisuuksiin. Myös lyhyet "täsmäsadut" asiakkaan toivomasta aiheesta lapsille tai aikuisille ja kuvia toivotusta aiheesta vaikkapa lahjaksi.
Ota rohkeasti yhteyttä ja kysy tarjousta!
Suomen tehohoitoyhdistyksen
jäsenlehti 02/2022.
Kuvituksiani Rudolf Koivun satuun Prinsessa Pitkänenä. Julkaistu iltasatu.org -palvelussa.
ANNEKA
Kirjoitan tarinoihini yllättävää arkea, absurdia outoa ja mielen rosoisia maisemia. Rakastan kielen loputtomia mahdollisuuksia ja sitä, mitä äidinkielen opettajani käski olla tekemättä: iloittelua! Aiheita, joita erityisesti haluan käsitellä niin saduissa kuin aikuisille kirjoittaessani, ovat mielen ongelmat, erilaisuuden kokeminen sekä sukupuolen- ja seksuaalisuuden moninaisuus. Niin sanotun normaalin ja oudon tai erilaisen rajankäynti on jatkuva kiinnostuneen hämmästelyni kohde. Pieni komiikan pilkahdus
on hyväksi lähes kaikessa, ja kuvituksissani sen
on oltava aina läsnä. Piirroksissani sotken sekaisin kaiken konventionaalisen; puen prinsessat farkkuihin
ja kirahvit korkokenkiin!
GALLERIA
Ote sadustani AAPELI JA OUTO RÖYH
Sitten tuli hitaasti Paksuäiti. Hän kantoi hillittömän-älyttömän-valtavan mahansa päällä teemukia ja voikukkakeksejä ja meinasi törmätä iskään, nosti sitten eväänsä mahan päältä pihapöydälle ja koitti mahtua tuoliin istumaan. Kissa Karvapää retkotti pitkänään pöydällä ja äiti työnsi sen tassuja vähän sivummalle. Aika tavallinen äiti, Aapeli Ruohola tuumasi. Ehkä. Tai vähän outo.
Ote novellistani ODOTUSHUONE
Seuraavaksi istuin psykiatrin edessä, sitten terapeutin. En koskaan oppinut luottamaan terapeuttiini, sillä hänellä oli tapana sulkea silmänsä hieman liian pitkiksi ajoiksi, jotta sellaisen olisi voinut laskea vain hitaiksi räpäytyksiksi. Odotushuoneessa oli akvaario ja radiossa soi iskelmiä. Pelkään kaloja ja inhoan iskelmiä, joten koin, etten kuulunut vastaanoton palvelumuotoilun kohderyhmään. Osasiko terapeuttini ottaa mikrotorkahduksia samalla kun oli kuuntelevinaan? Vai oliko hänellä jokin vika silmissä? Ajattelin, että sekin oli minun vikani. Annoin hänelle anteeksi, koska hän käytti vastaanotollaan villasukkia, mikä oli minusta todiste siitä, että ainakin jokin hänessä oli kohdallaan ja ehkä myöhemmin paljastuisi muitakin hyviä ominaisuuksia.
Kyllä minä kehityin häiriötekijöistä huolimatta. Opin, että kaikilla on tunteet, Jeesuksellakin todennäköisesti oli. Ehkä hän todellakin käänsi toisen poskensa kiusaajilleen, mutta terapeuttini vakuutti, ettei varmasti mielellään vaan taatusti kieltään purren. Irrottauduin hitaasti Jeesuksen poski -fiksaatiostani ja opin ymmärtämään rajojen merkitystä. Kuvittelin itselleni suojahaarniskan tilanteissa, joissa ennen olin muovautunut toisten mielihalujen mukaan kuin Barbapapa. Sain kehuja terapeutiltani, enkä enää inhonnut hänen silmiään.
En alkanut koskaan pitää epäluotettavan näköisistä mulkosilmäkaloista, mutta kolmantena vuonna ehkä pidin jo hiukan Kaija Koosta, joka tuntui kannustavan minua odottaessani terapian alkua upottavassa nahkasohvassa. Kehujen vuoksi jaksoin myös kaksi kertaa viikossa tuijottaa vastaanottohuoneen seinällä roikkuvaa Gustav Klimtin myöhäisestä tuotannosta peräisin olevaa julistetta ja pohtia, miten oivallisen groteskia olikaan sisustaa terapiahuone patologisen hullun tuskaisella taiteella.
Julkaisu KaksPlus-lehden portaaliblogistani
Lapsi täytti 4 vuotta. "Silloin kun mä olin vielä pikkulapsi, mä en osannut paljoa", hän määritteli tilanteensa. "Nyt mä osaan hirveästi." Hän mittaili pyjamavartista itseään peilin edessä, tarkasti kielenkin ja nyökkäsi hyväksyvästi. Päätin ottaa mallia lapsesta sinä aamuna, kun herään
40-vuotiaana. Pyjama väärinpäin päällä ja silmäpussit lattiaa pitkin lotisten peilin eteen toteamaan: "Silloin kun mä olin vielä kolmekymppinen, mä en osannut paljoa. Nyt mä osaan ja ymmärrän jo hirveästi."
Missäköhän vaiheessa lapsen kasvua äidit keskimäärin rauhoittuvat sen faktan kanssa, että mahassa muhinut olento on persoona ja siitä kasvaa aikuinen? Minä kun jatkan pihalla oloa. Vieläkin joka aamu melkein karjaisen lapsen nähdessäni, että vastahan mä sut synnytin ja sä oot jo noin ihminen! Ensimmäiset kaksi vuotta teki mieli henkäistä jokaiselle vastaantulevalle äidille, että eikö sun mielestä ole ihan scifiä, että tuo ihminen on tullut sun sisältä? Oletko sä jo tottunut siihen?
Jälkeenpäin sanoisin, että hiekkalaatikolla kannattaa lapsen tulevaa sosiaalista elämää silmällä pitäen mieluummin olla hiljaa tai puhua kurahousuista. Tunsin pimeää yksinäisyyttä hitauteni ja pateettisuuteni kanssa. Mutta niin vaan jonakin uskaliaan kirkkauden hetkenä uskalsimme yrittää uudelleen ja prosessi toistui. Ja jatkuu.
4-vuotisfestareilla keittiönpöytä notkui (delegoinnin tuloksena) herkkuja. Lapsi työnsi kakkua suuhunsa kuin transsissa, eikä tuntunut edes huomaavan ympärille kerääntynyttä porukkaa.
Hetki oli selvästi pyhä. Oi sokeri, oi etuoikeus. Vanhemmuuteni täytti neljä vuotta, ihmeellinen sokerihumalaiseni oli ollut ihminen neljä vuotta. "Eilen kun mä olin vielä pikkulapsi, mulla ei ollut näitä työhommia", lapsi pohti myöhemmin vakavana teipatessaan keittiöntuolia kiinni jääkaappiin. "Nyt mulla on rojekteja. Mä en ole mikään istuskelija. Siivoa äiti, että mun rojekti mahtuu."
Minä siivosin. Aika pian täytin neljäkymmentä ja muistin aloittaa aamun kuten se syntymäpäivänä kuuluu: Paljaana peilin edessä, pelkkää ylpeyttä ja voimaa katseessa.
